24 maalis

Sokea voi oppia näkemään

Jonna Heynke kirjoittaa, miten syntymäsokeus 
ei ole rajoite täysipainoiselle elämälle

Elettiin jouluaattoa vuonna 1982.

4-vuotias, sokea tyttö repi auki paperia suorakaiteenmuotoisen paketin ympäriltä. Paketista putkahti päivänvaloon styrox-aski, jossa oli kuusi tussia. Ne näyttivät aivan tavallisilta joka kasarikodin tusseilta.

Ne olivat kuitenkin silta näkevien maailmaan.

Niiden oli tarkoitus opettaa tuoksujen keinoin, miltä värit näyttävät. Mustikka on sininen, minttu vihreää, lakritsi mustaa ja punainen mansikkaa.

Joulupukin apulainen oli ymmärtänyt, että sokea lapsi tarvitsee värejä siinä missä näkevät ikätoverinsakin. Häntä ei tarvitse pitää tyhjiössä, jossa väreistä puhuminen aiheuttaisi ikävää punastelua.

Hajutussit, jotka vanhempani sujauttivat pukinkonttiin, ovat yhä tallessa. En tiedä, miltä niillä piirretty jälki liki neljänkymmenen vuoden jälkeen näyttäisi.

Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska kuuden hajutussin värijäljet on tatuoitu ikuisesti mieleeni.

Äiti ja isä lukivat minulle satuja ja selostivat Disneyn piirrettyjen ja lastenelokuvien tapahtumia

Kun olin kolmikuinen, lääkärit kertoivat vanhemmilleni kynttilänvalossa, ettei heidän muuten terve lapsensa näe. Itseruoskinnan ja surkuttelun sijaan vanhempani päättivät, että tästä vauvasta tulee yhteiskunnassa omillaan pärjäävä aikuinen.

Kun olin 2-vuotias, perheeseeni tuli labradorinnoutajatyttö, jotta tottuisin pienestä pitäen koiriin ja ymmärtäisin, että koirat ovat ystäviä.

Haaveissaan vanhempani näkivät minut kävelemässä opaskoirani kanssa yliopistolle.

Satukirjoihin askarreltiin kohokuvia mitä mielikuvituksellisimmista materiaaleista. Äiti ja isä lukivat minulle satuja ja selostivat Disneyn piirrettyjen ja lastenelokuvien tapahtumia. Disneyn hahmojen lisäksi lelukauppojen hyllyiltä lähti mukaan kasapäin muovieläimiä, jotka kertoivat minulle, miltä virtahepo, leijona, sarvikuono tai apina näyttävät.

Pääsin junan, lentokoneen ja Ruotsin-laivan kyytiin. Minua vietiin eläintarhoihin, huvipuistoihin ja köysiradalla Alppien huipulle ihmettelemään kesäistä lunta.

Pehmolelujen lisäksi sain tutkia eläviä eläimiä: kissoja, erirotuisia koiria, sikoja, vasikoita, kanoja ja lampaita. Isäni pyydysti minulle rupikonnan suihkukaveriksi ja laittoi hepokatin räpiköimään hiuksiini.

Huvipuisto.
Jonna Heynken vanhemmat vei hänet pienenä huvipuistoihin, eläintarhhoihin ja jopa Alppien huipulle.

Vanhempani voittivat kädenväännön päättäjien kanssa, joten aloitin syksyllä 1985 koulunkäynnin
tavallisella ala-asteella näkövammaisten koulun sijaan. Lukeminen ei vaan ottanut sujuakseen, vaikka minulle tilattiin näkövammaisten kirjastosta satukirjoja kasapäin.

Suurena herkkusuuna minua kiinnosti jo lapsena, miten ruokaa tehdään. Kun kerroin äidilleni siitä, hän tilasi minulle pistekeittokirjoja. Lukeminen alkoi heti kiinnostaa. Makasin koulupäivien jälkeen
sängyssäni ja tavasin kakkujen, pipareiden ja piirakoiden ohjeita.

Vanhempani hankkivat minulle kaikkea, mitä herkkujen loihtimiseen tarvittiin. Sama se, vaikka keittiö oli jälkeenpäin kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Sain leipoa, keittää ja paistaa aina kun mieli teki.

Äitini tilasi minulle näkövammaisten kirjastosta lukion d-saksan oppi- ja työkirjat. Koska pistekirjoitus vie valtavasti tilaa, pino oli korkeampi kuin minä 163-senttisenä

Minua ei koskaan painostettu saamaan hyviä arvosanoja koulussa. Silti jo varhaisteininä tuli tunne, että haluan menestyä; en saadakseni kehuja vaan koska tarvitsin koulun tarjoamia tietoja pärjätäkseni pidemmälle. Kun kannoin kotiin kympin koepapereita, tunsin oloni vähintään kympin arvoiseksi. Oli ihanaa pystyä osoittamaan vanhemmilleni edes jotenkin, miten arvostan heidän ponnistelujaan hyväkseni.

Lukio oli peruskoulun jälkeen selvä valinta. Tuolloin harkitsin psykologin tai lakimiehen uraa.

Kiinnostukseni Saksaa, niin maata kuin kieltäkin, kohtaan ryöpsähti lukion ykkösluokalla todella valloilleen. Syytä tähän euforiaan en osannut kertoa. Päätin pyrkiä vaihto-oppilaaksi Saksaan.

Vanhempani kannustivat minua alusta asti, vaikka en osannut käytännössä sanaakaan saksaa ja vaihto-oppilasjärjestöt vaativat saksan taidoista näyttöä. Äitini tilasi minulle näkövammaisten kirjastosta lukion d-saksan oppi- ja työkirjat. Koska pistekirjoitus vie valtavasti tilaa, pino oli korkeampi kuin minä 163-senttisenä.

Sovimme lukioni saksan opettajan kanssa, että hän antaa minulle kursseista arvosanoja kokeiden ja joidenkin kirjallisten tehtävien perusteella.

En tahtonut mennä saksan tunneille, eikä niille oikeastaan olisi ollut edes aikaakaan:

Suoritin lukion ohella kursseja ravintolakoulussa, joten päiväni saattoivat kestää aamukahdeksasta iltakuuteen. Halu päästä Saksaan ja oppia kieli toimi valtavana katalysaattorina elämässäni. Vaikka vanhempani aluksi kauhistuivatkin ajatusta vieraan kielen opettelemisesta yksin, he pian huomasivat, että nyt on kyse todellisesta intohimosta.

Sain koko d-saksan vuodessa pakettiin, ja vaihto-oppilasjärjestö löysi minulle isäntäperheen.

Vanhempani iloitsivat, mutta huomasin heissä myös heti pelkoa ja epävarmuutta. Olin täyttämässä 18 ja luonteeltani itsekin epävarma, enemmänkin syrjään vetäytyvä kuin maailmaa syleilevä.

Kyllä minua itseänikin pelotti viimeistään, kun aloitin arjen saksalaisen isäntäperheeni kanssa. Vuodesta tuli todella rankka minulle ja vanhemmilleni. Kemiallinen epätasapaino isäntäperheen kanssa johti perheenvaihtoon.

Minulla oli kaksi sokeaa silmää mutta kolmas silmä, nenäni, näkee tarkasti

Uudessa perheessä jouduin kovan paikan eteen: minulle näytettäisiin, missä on ruokakauppa, kemikalio ja kampaamo. Kukaan ei kuitenkaan tulisi juoksemaan asioillani vaan saisin selvitä yksin.

Pelkäsin ja häpesin kömpelyyttäni. Lapsuudenkodistani oli kaupungin keskustaan useampi kilometri, täällä ei edes puoltakaan kilsaa. Mietin, miten ympäristö suhtautuisi sokeaan kepittelijään. Kun adrenaliiniryöpyssä löysin ruokakaupan ohjeiden perusteella, viivyin siellä melkein neljä tuntia. Vanhempani olivat laittaneet minut jo 3-vuotiaana keräämään hyllyiltä tomaatit, maitotölkit,
makaronipussit, leivät ja tottakai myös suklaapatukat. Minulle oli näytetty, mikä miltäkin näyttää sen
sijaan, että minua olisi hätistelty pois hyllyjen luota tavaroita särkemästä.

Nyt taidoistani oli todella apua: vihannesten ja hedelmien lajin sekä kunnon näkee sormin. Pussin läpi tuntee, millaisia karkkeja on sisällä. Suklaalevyjä todella kevyesti puristamalla foliokääreestä tulevan tuoksun perusteella tietää, mistä herkusta on kyse. Minulla oli kaksi sokeaa silmää mutta kolmas silmä, nenäni, näkee tarkasti. Se haistaa, koska tulen hedelmäosastolle, leipähyllyille, lihatiskille tai kemikalioon. Kun kävelen kadulla, kenkäkaupan, apteekin, kirjakaupan, ravintolan tai vaatekaupan ovesta luikertavat tuoksut ovat kuin majakka merimiehelle.

Vaikka vaihtarivuosi oli todella rankka, se juurrutti syvälle sieluuni vanhemmiltani saamani opin: sokean ei tarvitse olla sokea maailmalle.

Mutta ilman hajutusseja ja omaa koiraa, ilman vanhempieni luovuutta, optimismia ja taistelutahtoa, en kirjoittaisi näitä rivejä

Yllätys olikin suuri, kun Saksasta palattuani pyysin heti opettamaan reitin kotoa lähikauppaan. Pitihän sitä päästä karkkiostoksille ilman apua. Isäni tarttuikin heti haasteeseen, ja niinpä minä muutaman harjoituskerran jälkeen kepittelin yksin kofeiini- ja sokerivarastoja täydentämään. Molempia tarvittiin, sillä edessä olivat ylioppilaskirjoitukset. Kunnianhimoisena jääräpäänä päätin kirjoittaa kaiken mitä pystyin, mm. pitkinä kielinä englannin ja saksan, jota en vielä kaksi vuotta sitten osannut sanaakaan.

Olin niin onnellinen etenkin vanhempieni puolesta, kun Imatran kaupunki palkitsi minut parhaan ylioppilaan stipendillä.

Olen nykyään työelämässä ja vietän muutenkin täyteläistä elämää.

Mutta ilman hajutusseja ja omaa koiraa, ilman vanhempieni luovuutta, optimismia ja taistelutahtoa, en kirjoittaisi näitä rivejä. Eläisin pimeydessä ilman värejä, vailla näköaistia.

 

 

Kirjoittaja on kielenkääntäjä ja vapaa kirjoittaja. Hän on ollut syntymästään asti sokea.