24 maalis

Maailman yleisin kieli ei puhetta vaadi

Timo Similä kirjoittaa urheilun ja muuttoliikkeiden kyvystä aiheuttaa myönteistä yhteiskunnallista muutosta.

Kun vuonna 2016 näin Tampereella käydessäni ensimmäisen kerran krikettiä pelattavan muualla kuin TV:ssä, ymmärsin todella urheilun merkittävän aseman yhteiskunnassa. Maalaustaiteen, uskonnon, härkätaistelun tai vaikkapa pukeutumisnormien osalta näkemyseroja löytyy loputtomiin ympäri maapalloa, mutta urheilussa puhutaan yhtä yhtenäistä kieltä – vaikkakin murteita on enemmän kuin sählypallossa reikiä. Niitä on muuten 26 kappaletta, jos jotakuta kiinnostaa.

Urheilun tärkeimmät elementit, kilvoittelu, itsensä haastaminen ja liikkumisen ilo, ovat läsnä kaikissa yhteisissä urheiluhetkissä ammattilaiskentiltä päiväkotien leikkimielisiin pihapeleihin. Urheilu on universaali ilmiö, joka ilmenee eri muodoissaan maasta ja ajasta riippuen. Siinä voi nähdä heijastuksia kansakunnan historiasta (kabaddi Intiassa), rajat ylittävästä kulttuuriviennistä (baseball Kuubassa) tai vaikkapa maalle tyypillisistä olosuhteista (jääpallo Ruotsissa). Vaikka kaikki eivät itse urheilisikaan, urheilu itsessään on osa miljardien ihmisten arkipäivää – ellei muutoin, niin viimeistään työpaikan kahvihuonekeskustelujen kautta.

Urheileminen puhtaimmillaan on yksi tasa-arvoistavimmista asioista tällä planeetalla

Fyysisiin urheilulajeihin, kuten jääkiekkoon, vapaaotteluun tai lacrosseen viitataan usein ”väkivaltaviihteenä”.  Sen kummemmin näiden lajien yhteiskuntakelpoisuuteen syventymättä, on tärkeää muistaa, että urheilun alkukantaisuus on yksi sen olennaisimmista vetovoimatekijöistä. Enää ei (onneksi) järjestetä gladiaattorinäytöksiä, joissa tappio tiesi toiselle osapuolelle kuolemaa, mutta vastustajan nujertaminen lentopallo-ottelussa tai judotatamilla tuottaa yhä samankaltaista, luolamiesmäistä tyytyväisyyden ja ylivertaisuuden tunnetta. Joissain lajeissa fyysisyys on suuremmassa osassa kuin toisissa, mutta kaiken urheilun ydin on vastustajan ja itsensä voittaminen. Se on se suola, joka saa ihmisen juoksemaan pallon perässä ja hyppäämään yhä korkeammalle, olipa asuinpaikkana mikä tahansa maailman kolkka.

Urheileminen puhtaimmillaan on yksi tasa-arvoistavimmista asioista tällä planeetalla. Jos kilpaurheilusta riisuttaisiin välineiden ja resurssien mukanaan tuomat edut ja esteet menestykselle, jäljelle jäisi yksilöitä, jotka omalla työnteollaan ja asenteellaan pyrkivät olemaan lajissaan maailman parhaita. Diego Maradona, Rivaldo ja Pele ovat malliesimerkkejä siitä, kuinka kuka tahansa voi nousta jalkapallossa huipulle vaikeistakin lähtökohdista. Kun pallo asetellaan keskiympyrään, ei ole väliä, oletko rikas tai köyhä, toimitusjohtaja tai ravintolakokki, mies tai nainen: pelin lopputulos puhukoon puolestaan.

Ja juuri kulttuurillinen kotoutuminen on avain onnistuneeseen integroitumiseen uuteen kotimaahan – kun tuntee olevansa arvostettu osa pientäkin yhteisöä

Kotoutumista urheilun keinoin

On vaikeaa keksiä parempaa ja luonnollisempaa keinoa sopeuttaa maahanmuuttajaa uuteen kotimaahan kuin urheilu. Kieli- ja kotoutuskursseilla ehkä opitaan arjen sujuvuuden kannalta kriittisimpiä asioita, kuten yleisimmät fraasit ja perustiedot lainsäädännöstä, mutta urheilukentillä pääsee todellisuudessa osaksi sitä kulttuurillista viitekehystä, missä jokainen pelikaveri elää päivittäin. Ja juuri kulttuurillinen kotoutuminen on avain onnistuneeseen integroitumiseen uuteen kotimaahan – kun tuntee olevansa arvostettu osa pientäkin yhteisöä, tässä tapauksessa vaikkapa työttömien työnhakijoiden sählyporukkaa, halu sitoutua tiiviimmin ympäristöön kasvaa.

Palaan vielä tuohon hetkeen Tampereen Hervannassa, kun näin puolen tusinaa ulkomaalaistaustaista miestä pelaamassa krikettiä suomalaisella sorakentällä. Sillä, olivatko he kaikki kotoisin samasta maasta tai puhuivatko edes samaa kieltä, ei ole merkitystä. Vaikka allekirjoittanut sivustakatsoja ei kaikkia pelin hienouksia ymmärtänyt, miehet olivat selvästi ennenkin krikettiä harrastaneet. Se, että heidän lajinsa oli juuri kriketti eikä suomalaisille tutummat sähly, koripallo tai jalkapallo, selittyy puhtaasti kulttuurieroilla. Talvella Suomen ulkojäät täyttyvät pienistä patriklaineista ja teemuselänteistä, kun taas Intiassa pihapelien suurimmat idolit ovat lajilegendat Virat Kohli ja Sachin Tendulkar.

Jos olisin ollut pidemmällä visiitillä ystäväpariskunnan luona, olisin ehdottomasti mennyt kysymään krikettiporukalta, saisinko entisenä pesäpalloilijana tulla kokeilemaan, miltä krikettimaila tuntuu kädessä. Enkä epäile hetkeäkään, ettenkö olisi ollut tervetullut liittymään peliin mukaan. Sitä on urheilun voima: jos samainen krikettiporukka olisikin kokoontunut vaikkapa läheisen ostoskeskuksen parkkipaikalla, olisin vain kävellyt ohi kiinnittämättä heihin sen kummemmin huomiota, se kun kuuluu suomalaiseen sulkeutuneeseen perusluonteeseen. Häveliäisyys saa kuitenkin väistyä sillä hetkellä, kun pistetään pelit käyntiin. Vai keksiikö joku muka helpomman, edullisemman ja nopeamman keinon saada monikansallisen ryhmän erinäköisiä, kokoisia ja ikäisiä ihmisiä puhaltamaan yhteen hiileen kuin heittämällä sekaan jalkapallon?

Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että urheilu auttaisi maahanmuuttajia kotoutumaan Suomeen, vaan siitä, että maahanmuuttotaustaiset  henkilöt myös muovaavat Suomen urheilukenttää – ja usein aika vahvastikin

Muuttoliike ja urheilu muovaavat yhteiskuntia

Maahanmuuton ja urheilun tärkeän yhteyden voi todeta myös katsomalla Suomen maajoukkueiden nykyisiä ja entisiä kokoonpanoja. Esimerkiksi Wilson Kirvan (yleisurheilu), Glen Kamaran (jalkapallo) ja Shawn Huffin (koripallo) juuret ovat ulkomailla, vaikka kaksi viimeksi mainittua ovatkin syntyperäisiä suomalaisia. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että urheilu auttaisi maahanmuuttajia kotoutumaan Suomeen, vaan siitä, että maahanmuuttotaustaiset  henkilöt myös muovaavat Suomen urheilukenttää – ja usein aika vahvastikin.

Kriketti, joka muuten on jo vakiinnuttanut paikkansa SM-viikon lajiluettelossa, on vain yksi urheilulaji monista, jotka ovat saaneet aivan uutta elinvoimaa Suomessa maahanmuuttajien
myötä. Esimerkiksi maamme rugby-, koripallo- ja jalkapallosarjoissa on jo vuosikausia nähty
ulkomaalaistaustaisia valmentajia ja pelaajia, jotka eivät omissa kotimaissaan voisi edes haaveilla ammattilaisuudesta, mutta ovat Suomessa huipputähtiä ja -asiantuntijoita. Ilmiö on sitä paitsi kaksisuuntainen: jos suomalainen jääkiekkoammattilainen ei mahdu Suomen
pääsarjan joukkueisiin, uusi työnantaja löytyy usein melko vaivatta Itä-Euroopasta, Australiasta
tai Aasiasta – eli paikoista, joissa lätkänpeluu on selvää urheilukulttuurivähemmistöä.

Kilpaurheilu on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Tälläkin hetkellä miljoonat nuoret ympäri maailmaa hakevat urheilun kautta omaa paikkaansa ja ympäristön sekä yhteiskunnan hyväksyntää. Jotkut pääsevätkin lajissaan huipulle, mutta se on isossa kuvassa sivuseikka.

He kaikki ovat oppineet puhumaan urheilun universaalia kieltä. Se on tärkeintä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.